Lapaskuun saldoksi tuli neljät lapaset. Tavoitteeksi laitoin kolmet, joten pääsin yli tavoitteen. Viimeisimmät ovat talon lapasenkadottajalle. Peruslapaset alpakasta ja Trekking pro naturasta, mukavan pehmeät ja silti jämäkät. Kissa kuvausrekvisiittaa.

2105348.jpg

Sunnuntaisuomalaisessa (lehdessä) puhuttiin käsitöiden uudesta tulemisesta, muoti-ilmiöstä. Totta kyllä, käsitöiden tekemisestä on tullut trendi. Meikäläisestä vain tuntuu niin hullulta tämä kohkaaminen, kun käsityöt ovat aina kuuluneet elämääni. Pienenä tyttöni vietin isompien veljieni kanssa useita viikkoja isovanhempieni luona. Mummollani oli oma huone, jossa oli kangaspuut. Mummola oli Oriveden rannalla, joten paljon veneiltiinkin. Mummolla oli aina sukankudin mukana veneessä. Monesti olen myöhemmin ajatellut, ettei mummolla varmaankaan aina olisi ollut aikaa olla meitä veneessä vahtimassa. Iida-mummon joulupaketeissa oli aina sukkia. Nuorena se nauratti ja keljutti, nyt pakettien arvon ymmärtää. Tätini on perinyt innostuksen käsitöihin äidiltään.

Myös toinen mummoni, äitini äiti, virkkasi, mutta ompelutöitä en muista hänen tehneen. Äitini sen sijaan ompeli nuorena ja vielä keski-iässäkin paljon vieraille. Vielä ollessani lukiossa äiti ompeli minulle puseroita, ja mielelläni niitä pidinkin. Ystävilleni äitini ompeli hameita ja mekkoja. Ompelu- ja neuletyöt äitini oli pakko lopettaa terveyden heikennyttyä. Kalalangasta virkkaaminen sen sijaan säilyi, se ei pölynnyt villalankojen ja kankaiden tavoin. Itse neuloin jo teini-ikäisenä aika paljon, paljon enemmän kuin nykyisin. Ompelemaan opettelin oikeastaan vasta esikoisen synnyttyä - eihän minun aiemmin tarvinnut, kun äiti oli olemassa. Ompelussa en ole kummoinen tänäkään päivänä. Itse tehdyn arvostus sen sijaan on säilynyt koko elämän - kiitos äidille ja esiäideille.